Look at where we are

Photos by Pia Jane Bijkerk

We got to drive away to explore world and its corners, sides and corners

Olin onnekas saadessani toteuttaa ikimuistoisen kesälomamatkani. Tunsin oloni entistä onnekkaammaksi ymmärtäessäni matkan aikana, että olen todella ansainnut jokaikisen hetken.

Lopulliseksi reitikseni muodostui Berliini - Praha - Bratislava - Wien - Zürich - Pariisi - Hampuri - Berliini, josta lensin takaisin Helsinkiin, kotiin.

Nautin kaupunkien elämästä, ihmisistä arjen keskellä, minua ympäröivästä luonnosta, maisemista joita kotona ei ole, henkeäsalpaavan kauniista arkkitehtuurista ja lumoavista vanhoista taloista, kaupunkien läpi virtaavista joista ja jokia ylittävistä silloista.

Taitoin kaupunkien välit junalla lukuunottamatta lentoyhteyttä Berliiniin. Junien ikkunoista näin tyhjiä peltoja, loputonta metsää, vuoristoa, viinitarhoja, kukkuloita ja teollisuusalueita. Junamatkustamisessa viehättävintä on vapaus, sillä yksin matkustaessa minulla ei oikeastaan ole päämäärää. Matkalla olemisen hienous perustuu nimenomaan siihen, että tietää olevansa vain matkalla jonnekkin.

Puhdistin pääni ikävistä ajatuksista ja kiireisestä arjesta, näin pitkästä aikaa asiat valoisampina. Elin uutispimennossa ja se tuntui hyvältä, maailma ei pyörinytkään enää velkaantuneiden valtioiden, perhesurmien ja muiden mieltä myrkyttävien uutisten ympärillä. Kas, maailma onkin hyvä. Kappas, ihmiset eivät olekaan pahoja. Opin jälleen arvostamaan asioita, jotka olin melkein ehtinyt unohtamaan. Tutustuin uusiin ihmisiin, kuuntelin mielenkiintoisia elämänkohtaloita. Arvostin jälleen omaani hitusen enemmän. Sain tärkeän muistutuksen, että on tärkeää elää kuten itse haluaa, sillä muuten en ole matkalla eteenpäin.



Purin kameran sisällön tietokoneelleni, kuvien lopullinen määrä hipoo kahtatuhatta kappaletta. Kuvia ja fiiliksiä myöhemmin kaupunkikohtaisesti.

Feet in the water

Hykerryttää ja hymyilyttää. Sisällä kuplii iloa ja onnea, ilman että keksin yhtäkään konkreettista syytä. Näinhän sen kuuluisi aina ollakin.

Johtuneeko siitä, että yksi aikakausi on päättynyt ja uusi alkamassa. Odotus ja jännitys, optimistisuus ja toiveikkuus tulevaa kohtaan.

Ihanaa maanantaita, vilpittömästi toivon että tästä viikosta tulee hyvä ja onnellinen :)



Kuva: davehillphoto.com

Everything's fine. And I'm older now, young anyhow

Neljän kuvan mittainen näkemys tämän sunnuntain tunnetiloista.




Sinisen Huvilan Kahvila, Linnunlauluntie 11.
Näkymät avautuvat Töölönlahden yli. Kaunista ja kiireetöntä. Ilman kalseudesta huolimatta tänään tuntui ensimmäistä kertaa kesäkuulta.





Kahvikuppi ja nopeasti jäähtynyt kahvi Linnunlaulussa, vaikka linnut eivät laulaneetkaan.





Kalliossa, Kolmannen linjan Pub Sirdie. Minä olen kylässä ensimmäistä kertaa. Euron kolikolla vuoden 1961 jukeboksista saa valita kaksi laulua, joiden soundi on autenttinen. Aivan kuin vuonna 1961.





Haikeaa, kaihoisaa ja surumielistä. Kotiin saapuessani yhden huoneen ovi oli auki ja huone tyhjä. Sanoin huhuu ja seinät vastasivat saman takaisin. Entinen kämppis, ystävä, Sandra muutti tänään pois.

Kas, olet yhä siellä

Siitä huolimatta, että elämä tarjoilee minulle epäselviä ja vaikeita asioita, joista voisin stressata itseni uuvuksiin, jaksan silti innostua ja kylpeä rauhallisuuden tunteessa kun vain ajattelinkin edessä siintävää matkaa. Tätä minä tarvitsen tällä hetkellä, kipeämmin kuin mitään tai ketään.

En ole lomaillut yli vuoteen. Minä en laske lomaksi satunnaisia julkisia pyhiä, jotka ajoittuvat kalenterivuoden varrelle. En myöskään laske lomaksi niitä päiviä, jotka ollaan poissa työstä tai opinnoista, mutta vietetään kotona arkisia askareita hoidellen. Sen sijaan lasken lomaksi sen, kun vaihdetaan maisemaa, jopa ympärillä olevia ihmisiä, koetaan uusia elämyksiä, opitaan jälleen uutta itsestä vaikka se olisikin vain jotakin pientä, henkäillään uutta ilmaa, tunnustellaan kaikkien aistien voimin elämää, sen eri sävyjä.

Onnistuneella lomalla minulla on runsaasti tekemistä, mutta saan silti levätä. Minulla on aikataulu, mutta päätän siitä itse, ei ole kiire. Olen yksin, mutta kaikki ovat kanssani.  Minulla ei ole mitään, mutta silti minulla on kaikki.

Yhdeksän yön päästä olen lomalla. Tiedän vain sen, että määränpäänä on Keski-Eurooppa, viivyn hetkisen alle kolme viikkoa ja lähden lomalle yksin, matkalla kuitenkin tapaa muita, samanhenkisiäkin. Aion nähdä uutta, hengitellä muiden ihmisten arkea ja elämää, ottaen silti etäisyyttä omaan arkeeni, muistuttaa itseäni mitä onnellisena oleminen voi parhaimmillaan olla. Muita suunnitelmia ei ole.








Kuvat: fashiongonerogue.com

Ready to Ride

Olen inspiroitunut huomaamattani Signe Vilstrupin editoriaaleista. Pari viikkoa sitten ostin jodhpurit, ratsastushenkiset matalat nilkkurit. Viikko sitten täydensin vaatekaappia skarpilla paidalla, joka henkii samantyylistä teemaa.

Malli Dimphy Janse, valokuvaaja Signe Vilstrup, tyyli Wiebke Bredehorst. Tush Magazine.

Arkipäivä

En voisi enää kuvitella elämää ilman iPhonea. Katsokaa vaikka, saan taltioitua vaikka mitä.

Voihan kaamos

Tänään ratikka ysissä istuessani mietin, miksi rakastan isoja kaupunkeja niin paljon. Olen kasvanut koko lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa, joten eikö olisi loogisempaa, että vihaisin ruuhkia, julkisia liikennevälineitä, suuria ihmismassoja ja ylenpalttista keinovalon määrää?

Jäädessäni pois Rautatientorilla kaikkien niiden valojen ja ihmisten ympäröimänä, ymmärsin että ison kaupungin viehätys piilee juuri niissä asioissa, joiden ympäröimänä olin. Suuri kaupunki ei kuole edes pimeän tultua. Suuri kaupunki ei kuole silloinkaan, kun lehdet ovat jo tippuneet puista ja luonto kadottanut äänensä.

Syksy ei ole koskaan ollut lempivuodenaikani. Kuvittelin jo selättäneeni tämän syksyn, kunnes kaamos iski viime viikolla koko lokakuun edestä. Pienetkin murheet alkavat tuntua todellista suuremmilta, kun niitä on kerralla monta. Lämmittävän oranssin, auringoksikin kutsutun valopallon alla nämä ongelmat tuntuisivat kevyemmiltä kantaa kuin syksyn kohmeisessa tuulessa riepoteltuina.



Niin tai näin, syksyt eivät ole koskaan olleet minulle erityisen helppoja ja pääsin kuin pääsinkin taas todistamaan sitä. Ehdin liian aikaisin iloita siitä kuinka kivuttomasti ja suorastaan mainiosti koko syksy on mennyt. Olisi pitänyt arvata, että kun tarpeeksi päivät pimenee niin asiat osaavat taas kääntyä päälaelleen.

Ja ei, en tarvitse Prozacia. Tämä kaamosrasitus on ennenkin lähtenyt kevään saapuessa ;)