Voihan kaamos

Tänään ratikka ysissä istuessani mietin, miksi rakastan isoja kaupunkeja niin paljon. Olen kasvanut koko lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa, joten eikö olisi loogisempaa, että vihaisin ruuhkia, julkisia liikennevälineitä, suuria ihmismassoja ja ylenpalttista keinovalon määrää?

Jäädessäni pois Rautatientorilla kaikkien niiden valojen ja ihmisten ympäröimänä, ymmärsin että ison kaupungin viehätys piilee juuri niissä asioissa, joiden ympäröimänä olin. Suuri kaupunki ei kuole edes pimeän tultua. Suuri kaupunki ei kuole silloinkaan, kun lehdet ovat jo tippuneet puista ja luonto kadottanut äänensä.

Syksy ei ole koskaan ollut lempivuodenaikani. Kuvittelin jo selättäneeni tämän syksyn, kunnes kaamos iski viime viikolla koko lokakuun edestä. Pienetkin murheet alkavat tuntua todellista suuremmilta, kun niitä on kerralla monta. Lämmittävän oranssin, auringoksikin kutsutun valopallon alla nämä ongelmat tuntuisivat kevyemmiltä kantaa kuin syksyn kohmeisessa tuulessa riepoteltuina.



Niin tai näin, syksyt eivät ole koskaan olleet minulle erityisen helppoja ja pääsin kuin pääsinkin taas todistamaan sitä. Ehdin liian aikaisin iloita siitä kuinka kivuttomasti ja suorastaan mainiosti koko syksy on mennyt. Olisi pitänyt arvata, että kun tarpeeksi päivät pimenee niin asiat osaavat taas kääntyä päälaelleen.

Ja ei, en tarvitse Prozacia. Tämä kaamosrasitus on ennenkin lähtenyt kevään saapuessa ;)