Kaipasin piristystä tasapaksuun maanantaihin, päivänä jolloin mikään ei mene pieleen, mutta eipä liiemmin nappiinkaan - ja söin yksinäni pakasteallaspaketillisen macaronseja. On voimaannuttavampaa huokailla höyryävään kahvikuppiin ja karhunvatukanpunaiseen leivokseen kuin ruisleipään. Ei siis millään pahalla, onhan ruikkarikin hyvää.
Aamulla istumatyöhön lähtiessäni ratikka kolisteli suoraan nenäni edestä, kokokokoklikli. Sitä sattuu aika usein, maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkosin, joskus torstaisin ja perjantaisinkin. Jäin katselemaan perävaloja ja loittonevaa katon rajassa keltaisena loistavaa numeroa yhdeksän, ja rupesin kuumeisesti pohtimaan jaksaisinko juosta vai jäisinkö odottamaan seuraavaa.
Kotoa lähtiessäni huomasin vasemman käden lapasen olevan hukassa. Tai näin ainakin päättelin, vaikka mistäs sitä koskaan tietää, mummon kutomat lapaset kun kierivät käsissä ympyrää eikä lapasille oikeasti ole olemassa oikeaa tai väärää kättä. En tiedä, mihin toinen oli joutunut, kenties olin edellispäivänä tiputtanut sen rappukäytävään, mihin lie. Otin kuitenkin oikeakätiseksi olettamani lapasen mukaan, sillä oivalsin, että näillä pakkasilla yhdestä lapasesta on enemmän iloa kuin ei yhdestäkään. Voi sitten vuorotella. Vaikkapa.
Työpaikalla päivän tärkein askare oli kylvettää sormia tunnin välein juoksevan, kuuman veden alla siihen asti kunnes ne muuttuivat kymmeneksi sätkiväksi katkaravuksi. Totesimme, että meillä säästetään lämmityskustannuksissa. This must be the New Normal. Sormia veden alla lämmittäessäni hekumoin lämpimään kotiin pääsemisestä. Vaan eipäs ois kantsinnu! Huoneeni patteri ei ollut lämmennyt samaa vauhtia kiristyneen pakkasen kanssa, joten palelu jatkui. Nyt minä istun puolikkaan neliömetrin kokoisessa nurkassa keittiöpöydän ja tuolien välissä, selkä patteria vasten.
Alkaapa luut hiljalleen sulaa.
Ainiin, ja vasurikäden lapanen löytyi peiton alta. Kumma juttu. Kaikkee ei voi käsittää.
No comments:
Post a Comment